Sommelier Summer Class 2014

Rheingau, Rheinhessen, Nahe, Bacharach, Geisenheim, Wiesbaden…

RIESLING!!!

Suomesta valittiin hakemusten perusteella kaksi osallistujaa Saksassa järjestettävälle Sommelier Summer Classille. Kurssin järjestää DWI (Deutsche Wine Institute). Jenny Marjakangas Ravintola Groteskista oli toinen Suomesta matkalle kutsutuista. Jennyn tunsin etukäteen vuoden 2013 vuoden tarjoilijoista.

Helsinki-Vantaa

Matkaan lähdettiin aamun koittaessa 18.7.2014. Olin ehtinyt viivähtämään kotosalla noin 30 tuntia, joten pyykki oli puhdasta ja laukut oli helppo pakata. Kohteena oleva Lounais-Saksa oli varustukseltaan hienoinen haaste: kurssin ajaksi oli luvattu yli kolmenkymmenen asteen päivälämpötiloja. Mukaan oli hyvä ottaa melko kevyet varusteet.

Elämän täkeimmät ohjeet! Allendorf

Lento Frankfurtiin oli varattu tietenkin Lufthansalla. Mikä olikaan mukavampaa kuin pientä aamupalaa ja lasi sektiä. Olimme sen ansainneet! Olimme suunnitelleet, että Frankfurtissa nauttisimme lounaan, Jenny oli valinnut paikaksi Riz-nimisen ravintolan Berliner Strassella. Kaikki 15 Frankfurtin käyntiäni ovat tiukasti rajoittuneet lentokentän ravintoloihin, baareihin ja loungeihin - odotin suurkaupungin näkemistä. Joskus nuorempana ehkä rantalomailu oli mieluisampaa. Tänä päivänä veri vetää vahvasti kaupunkeihin ja näkemään ja kokemaan hienoja asioita.

Guillermo toi meille tuulahduksen
Espanjaa mukanaa. Mugaritzille
pullotettua sherryä. Huippua!

Riz oli hieno kokemus. Hinnaltaan ei varmasti ihan edullisimpia, mutta hinnoittelu oli esimerkillinen: pääruoka-annoksen hintaan kuului alkuruoka ja espresso. Ison entrecôteen sai 20 eurolla ja loistava annos sienirisottoa ja kananrintaa oli 16 euroa. Alkuruoiksi valitsimme tomaatti-mozzarella-krutonki salaatin ja kylmän kurkkukeiton. Molemmat olivat raikkaita, raaka-aineet hyvin laadukkaita, mutta kurkkukeitto oli mieluinen annos kuumassa suurkaupungin vilskeessä. Frankfurtissa oli perjantaina puolilta päivin noin 34 astetta.

Ravintola sijaitsee noin 900 metrin päässä Frankfurtin Hauptbanhofilta. Siirryimme lentokentältä keskustaan lähijunalla niin sukkelaan, että aikaa jäi mukavalle kävelyretkelle ympäri keskustaa (luetaan: Kävelimme syystä tai toisesta hyvän matkaa täysin väärään suuntaa ja tutustuimme paikallisen teollisuusalueen ravintolatarjontaan. Kokemus sinällään oli avartava: pääsin maistamaan mm. apfelwein-nimistä herkkua, jota olen Frankfurtin lentokentällä monesti yrittänyt päästä juomaan, mutta sitä ei ole ollut… taidan tietää mistä syystä!).

Omasta pyynnöstä olimme Saksassa jo niin aikaisin, että saimme myös itse järjestää kuljetuksen Wiesbadeniin Mainzin-alueelle. Vajaan tunnin lähijunamatkan aikana näimme ensimmäiset viiniköynnökset, ystävällisen lipuntarkastuksen ja pääsimme myös perille, ensi yrittämällä. Dublinin matkasta ei ollut jäänyt aikaa tehdä erillistä matka suunnitelmaa, joten menimme aikalailla intuitiolla. Nokia HERE-palvelu kyllä auttoi. Wiesbadenissa majoituimme Motel One-nimisessä paikassa. Oikein staili ja fiini mesta, sanoisin. Ei täytä ehkä ihan kaikilta osin hotellin määreitä, mutta 24h palveleva lobbybar ja kelpo breku tekivät kokemuksesta mieluisan.

 

Perjantaina oli hieno viinivierailu ehkä maailman vanhimmalle viinitilalle. Määritelmä on vaikea ja sen voi perustella kolmella tavalla. 1)  Milloin tilan kivijalka on muurattu 2) milloin ensimmäinen viini on valmistettu 3) milloin ensimmäinen viini on myyty.

Schloss Vollrads

Tässä tapauksessa vuosisatoja sitten. Tilan yhteydessä oli myös hieno ulkoilmaravintola, jossa pääsimme syömään saksalaisen illallisnoutopöydän ja tilan viiniä. Tulihan taas todistettua, että feinherb riesling on passeli kumppani rouhealle grilliruoalle.

Geisenheim oli ohjelmassa lauantaina, oikea viinituotannon kehityskeskus ja opinahjo. Vissiinkin kaikki matkalla tavatut viinintekijät olivat Geisenheimin kasvatteja, etenkin myöhemmin matkasta tavatut nuoret viinintekijät. Geisenheimissa opiskellaan normaalisti 3-4 vuotta. Deutsche Wein Instituten puolesta meillä oli eräskin opiskelija matkan järjestelyissä mukana, Leon. Hän kertoi opinnoistaan bussimatkoilla. Geisenheimissa mm. opiskellaan suoraan viinien markkinointiin ja kansainväliseen businekseen liittyvällä opintolinjalla. Toki osa opiskelijoista menee puhtaasti viinin valmistukseen ja enologiaan liittyvillä opinnoilla läpi koulutusjakson.

Hieno elämys Geisenheimissa oli kolmen nuoren viinintekijän tutkimusprojekti. Projekti kulkee kaiketikin nimellä Wurzelwerk & Winzers Beitrag. Idea on näinkin simppeli: kolme viinitilaa, kolme viinikellaria, yhdeksän erilaista viiniä. Kaverukset tässä tutkimusprojektissa siis vaihtavat samojen palstojen viinit ja tekevät niistä kukin viinin samoilla menetelmillä omissa kellareissaan. Kukin viini oli tunnistettavasti erilainen. Oli kyllä aisteja sekoittava kokemus… Merkitystä on siis, että missä viini tehdään.

Allendorfilla tutustuimme taas oikeinkin persoonallisen viinintekijän ideologiaan. Matkamme kantavana teemana oli (siis meidän osallistujien kesken) ”big bottles and old vintages”. Allendorffilla oli myydä mm. 1975 riesling ausleseä hintaan 40€ pullo. Taisimme maistella myöhemmin illalla pullon antimia. Allendorf oli loistava: puolentoista tunnin viinitila kävelyn sijaan maistelimme parikymmentä viiniä hänen viileässä viinikellarissa. Ulkona oli paahtava 37 asteen helle, joten pieni viilennys ohjelmaan oli paikallaan. Allendorf on myös vakuuttunut, että valaistuksen värillä on väliä. Jep, sininen valo helpottaa ihmisiä maksamaan asioista korkeamman hinnan. Tästä ei nyt sen enempää… :D

Bastianin alkuruokavati

Illalla olimme sitten siellä asian juurella. Pääsimme Rheinin uumaan. Viinitalo Bastian isännöi iltamme lauantaina. Olimme joessa olevassa saaressa. Friedrich Bastian haki meidät dieselkäyttöisellä lautalla rannalta, isännöi illan, lauloi vaimonsa kanssa, kävelytti maisemakierroksen saaressa, oli tehnyt viinin, kasvattanut köynnökset… öööh… persoonallinen heppu ja ihan siedettävää viiniä. Bacharach oli kylä, jonka mukaan viinit luokitellaan maantieteellisesti. Maisema oli hieno ja tunnelma hyvässä seurassa vielä hienompi.

Terry (UK), Guillermo (SPA), Brian (DEN) ja minä (FIN).

Sunnuntaina jakaannuimme kahteen ryhmään. Se oli kyllä synergian ja hengen kannalta erinomainen asia. Alkujaan 34 ammattilaista muodosti jähmeähkön ryhmän, mutta puolet pienemmällä jengillä tutustuminen henkilökohtaistui ja pääsimme paremmin toistemme kanssa juttuun. Parhautta oli Mugaritzin somppa Guillermo, tanskalainen Brian, kreikkalais-britti Terry… noin ketään sortamatta. Oman lisän toi yölliset ammatilliset ajatuksenvaihdot alamme haasteista. Nyt on mennyt kuukausi matkasta ja eräskin ryhmämme hollantilaisdaami on suorittanut WSET Diploman. Hän ei suinkaan ollut ainoa. Huikeaa oli ammatillisen koulutuksen taso. Monet puhuivat Master of Wine –tutkinnon suorittamisesta lähivuosina.

Jalat ihan savessa

Tässä meidän Nahen/Rheinhessenin poppoo.
Rhein taustalla.

Sunnuntaina otimme osaa myös barfusspfadille. Kyseessä siis kolmen kilometrin paljasjalkakävelyreitti. Olimme mudassa ja Nahe-joessa. Tutustuimme myös erilaisiin maaperämateriaaleihin ihan paljain jaloin. Maisemat oli hienoja, viinitarhat taustalla, Nahe-joki vierellä. Ai niin, hotellilta reitille siirryimme pyöräillen.

Bamberger Nahessa.

Sompat kokkikoulussa, hyvää tuli ja sopi viineihin.

Kokkausjuomaa

Vrkistävän paljasjalkareippailun jälkeen siirryimme Sekt- und Weingut Bambergerin tastingiin. Tässä vaiheessa voin jo kertoa, että vierailu oli mielenkiintoinen ja yhteistyötä synnyttävä. Maistoimme mm. riesling brut sektiä, jonka Heiko Bamberger itse käy kääntelemässä kellarissaan käymisvaiheessa. Kyseessä on siis perinteisellä menetelmällä valmistettu kuohuviini, samalla menetelmällä kuin cava tai samppanja. Hiivasakan he poistavat itse käsityönä ja tuotanto peruskuohuviinissä on noin 3000 pulloa vuodessa. Tämän lisäksi heillä on laaja valikoima rieslingiä ja vaikka mitä. Tuotanto on noin 100 000 pulloa vuodessa. Sen verran innostuin, että oma viini projektimme Emossa on pyytänyt maisteluun viinit. Uskon nimittäin, että rieslingin raikkaus ja Bambergerin tyyli olisi omiaan suomalaiselle kuluttajalle. Toivottavasti maistelumuistiinpanot pitävät sen verran kutinsa, että käsintehty saksalainen kuohari oikeasti maistui hyvälle, ettei vain ollut jano pyöräilyn päätteeksi.

Sommeliers all around the world

@Steinmühle hosted by Alex May

Illallinen kokattiin itse, olimme kokkikoulussa. Jos tästä vierailusta pitää jotain hyvää sanoa, niin FRÜHBURGUNDER!!! Ehkä tunnetuin toinen nimi rypäleelle on Pinot Madeleine. Se on sen verran lyyrinen ja kaiken lisäksi erityinen rypälelajike, että sitä etsin paraikaa omaan kellariin. Se on tavallaan pinot noir, mutta kuitenkin tosi erilainen. Heti kun saan maahan frühburgunderia niin  pidän kyllä avoimen maistelutilaisuuden. Tässä vaiheessa matkaa oli noin 200 viiniä maisteltu.

Maanantaina vierailemme Steinmühlen ja Lisa Bunnin tiloilla. Molemmat alle 30-vuotiaita viinitilallisia. Ohessa kuvat. Ei sitten enempää.

Ihan hauska viinityyli on secco. Eli saksalainen ”prosecco”. Kuplat tehdään viiniin injektoimalla (siis vähän niin kuin pistäisi soda streamiin valkoviiniä… hmmm, enpä oo vielä kokeillut tuotakaan) ja viinejä leimaa runsashedelmäisyys ja usein myös hitunen jäännössokeria. Helppoja ja HALPOJA kuohareita, joissa tyypillisesti on kierrekorkki. Ei mitään vakavaa, helppoa kivaa juotavaa. Toimivat loistavasti jääkylmänä, pinkkinä ja hyvässä (tyttö)seurassa.

Siis olipahan loistava matka - ammatillisesti ja virkistyksellisessä mielessä myös. Täytyy sanoa, että Saksan viinipotentiaali avautui ihan eri valossa. Loistavia viinejä ja yrittäjyyttä, josta moni suomalainen perheyritys saisi ottaa mallia. Etenkin viinitaloissa, joissa maanantaina vierailimme molemmat talon päät olivat alle kolmekymppisiä ja he olivat saaneet jo vanhempiensa aiemmin johtamien yhtiöiden vetovastuun. Miksi  meillä yhtiöt luovutetaan perinteisesti vasta eläkkeen kynnyksellä nuoremmille? Eikö vanhempi sukupolvi voisi jäädä yhtiöön antamaan neuvoja ja kokemusta, nuorilla on kuitenkin uutta ja tuoretta osaamista.

Paluumatkan seurue, Guillermo, Janny ja mä. Guillermo
meni kylläkin eri lennolle, mulle olisi kanssa käyny
Barcelona...

Paluumatka sujui ihanasti Lufthansan siivillä. Matkustamohenkilökunta piti huolen, että viiniä jo hieman maistelleet matkaajat saivat avatuista pulloista kaiken laseihinsa. Taidettiin olla aamupäivälennolla ainoat kuohuviiniä juoneet. Rieslingiä sekin. Me ollaan Generation Riesling. Rypäleiden kuningatar. Kiitos Saksa. Se ei ole paska maa, päinvastoin. Haluan sinne vielä uudelleen. Kiitos Saksan viinitiedotus ja Monica, kiitos myös Deutsche Wein Institute, Geisenheim Institute, Bamberger, Steinmühle, Vollrads, Bunn, Bastian, Allendorf ja kaikki, jotka olen ehtinyt unohtaa… ja kaikki ihanat huippusommelierit ympäri maailman. Kiitos Jenny matkaseurasta ja kiitos kun siellä Geisenheimissa teit huomion...! Ensi vuonna uudelleen!

Matka viskin alkulähteille 14.7.-16.7.2014

MM-futis pelattiin jännittävällä tavalla loppuun sunnuntaina 13.7.2014. Töitä paiskittiin Gastrobar Emon Terrace013:ssa ihan loppuun asti. Viimeiseksi vuoroksi ennen ansaittua lomaa tuli siis huikea urheilutrilleri Saksa-Argentiina. Illan kuitenkin oli mieluusti töissä, koska loman tiesi olevan muutamien tuntien päässä. Lähdin töihin sunnuntaina pakattu matkalaukku mukanani.

Aikataulun olin tehnyt taas sopivan sukkelaksi. Töissä tiesin olevani jonnekin aamun pikkutunneille. Lennot oli buukattu samalla aamulle. Tarkoituksena oli lentää Oslon kautta Dubliniin. Oslon lennon oli määrä lähteä puoli kahdeksalta aamulla. Aika oli siis niin kortilla, ettei aikaa jäänyt piipahtaa kotona, etenkään kun julkisilla oltiin liikenteessä.

Lasi irlantilaista elämän eliksiiriä
Helsinki-Vantaalla.

Oslon lentokenttä oli hauska kokemus. Kello oli jotain kahdeksan tai yhdeksän sikäläistä aikaa ja reilun tunnin koneenvaihdon aikana tuumasimme hyvän ystävättäreni kanssa, jonka olin matkaseurakseni pyytänyt, ottaa malja lomalle. Tietenkin kun kohde oli Irlanti ja teemana oli viski, ehkä myös sikäläiset oluet, niin tilauksemme oli kaksi vaaleaa ale-olutta ja itse olisin halunnut Jameson-viskin. Tarjoilija nuorukainen vain nauroi, että ei Norjassa saa myydä väkeviä ennen kello yhtä iltapäivällä. Kuitenkin olin jo Helsinki-Vantaalle  saapuessani nauttinut ensimmäisen irkkuviskin, kellon kuusi ja jotain. Ei ole myöskään ollut Suomessa tapana maksaa kahtatoista ja puolta euroa tuopillisesta olutta. On se Norja vaan vähän hienompien ihmisten maa. :D

Freedom Pass ja 72 tunnin vapaus

Lentojen sujuvuudesta huolehti mennessä SAS, paluulennoilla sain nauttia Lufthansan palvelusta. Matkan takana on 2013 vuoden tarjoilija kilpailusta ansaittu palkinto parhaasta palveluelämyksestä. Työkiireiden ja muiden mutkien vuoksi matkalle järjestyi aika vasta yli vuosi kilpailun jälkeen. Nyt aika kuitenkin oli kypsä ja matkaan varasin ajan jo toukokuulla. Kohde oli siis Jameson ja Dublin. Majapaikkana oli kelpo Best Western Plus Academy Plaza Hotel. Siisti muutamat vuodet taaksepäin kunnostettu hotelli O’Connelly Streetin välittömästä läheisyydestä. Dublin on melko kompakti kaupunki keskustaltaan. Lisäksi hyvät bussiyhteydet takaavat helppoa liikkumista. Valitsimme Freedom Pass –nimisen bussilipun 72 tunnin voimassa oloajalla. Freedom Pass oikeuttaa kaikkeen Dublinin alueen julkiseen bussiliikenteeseen, Hop On Hop Off bussiin lipunmyyjän omilla reiteillä ja tämän lisäksi saa matkustaa lentokenttälinja Airlinkillä ilman lisämaksua. Kelpoyhdistelmä helppoa ja mutkatonta liikkumista, sanoisin.

Dubliniin tutustuminen

Maanantain ohjelmassa meillä oli yleistä kiertelyä ja kaupungin katselua. Ystävättäreni oli kaupungissa vieraillut joitain vuosia sitten edellisen kerran ja kaiken kaikkiaan muutamia kertoja. Koska kaupunki on yli tuhat vuotta vanha, ei siellä hirveästi muutamassa vuodessa tapahdu. Se täytyy sanoa, että jalkakäytävät on pääosin kapeita ja pikku kuoppia ja töyssyjä tulee vastaan tiheään. Kaupunki on ilmeikäs ja jotenkin sympaattinen. Ihmiset kokemani mukaan iloisia, avoimia ja auttavaisia. Yhtä kaikki, keskustelu oli helppoa ja luontevaa eikä liikaa jäykistelyä ja englantilaistyylistä hienostelua liiemmin ollut.

Matkan huipennus - Jameson Old Distillery

Jamesonin Old Distillery on toiminut viskin tuotantopaikkana 1700-luvulla. Nykyään ainoastaan museona toimivassa rakennuksessa on säästetty satojakin vuosia vanhoja esineitä ja tuotantoon liittynyttä esineistöä. Muun muassa varastorakennuksen kissa on täytettynä tervehtmässä tuhansia ja tuhansia vieraita vuosittain. Kyseisen kissan kerrottiin eläneen 1800-luvun puolivälissä. Kissat olivat tuolloin tärkeä osa ohran säilytyksessä. Luonnollisesti siis kissojen tehtävä tislaamossa oli torjua hiirten tuhoja. Kyseisen kissan kerrotaan pyydystäneen jopa 40 hiirtä päivittäin.

Irlantilaiset ovat ylpeitä viskeistään. Irlantilaiset ovat tiettävästi ensimmäisenä juoman myös tislanneet. Irlantilaisia viskejä pääsääntöisesti yhdistää niiden puhdaspiirteiisyys savuisiin ja tammen leimaamiin skottiviskeihin verrattuna. Irkkuviskit kun tyypillisesti ikääntyvät ja kypsyvät vanhoissa sherry-, port- ja bourbon-tynnyreissä. Siksi yhtä erää varten tarvitaankin useita satoja tynnyrillisiä erilaisissa ja eri-ikäisissä tynnyreissä kypsynyttä materiaalia, jotta loppu tulos on tasapainoinen ja talon tyylille tunnusomainen. Jameson tislaa viskit aina kolmeen kertaan. Kypsyttää vähintään viisi vuotta. Sekoittamisen jälkeen tulee muutamia päiviä kestävä ”marrying”, jossa eri tynnyreistä sekoitetut viskit saavat mennä naimisiin keskenään ja muodostaa täydellisen liiton, Jamesonin tyyliin. Toki Jamesonilla on huikeita pitkään ikäännytettyjä viskejä, vuosikerta viskejä ja huippublendejä erikoisvuosikerroista.

Pernod-Ricard oli valinnut meille myös mainion illallispaikan. Kyseessä oli Coppinger Row –niminen ravintola. Ravintola sijaitsee melko lähellä keskeistä Temple Bar aluetta ja on saanut nimensä kujan mukaan, jolla ravintola on. Ravintolan tyyli on moderni eurooppalainen, jossa hitunen irlantilaisen keittiön rouheutta ja välimeren makuja. Heidän Gin&Tonic lista oli hieno: kullekin ginille oli valittu makua parhaiten täydentävät koristeet/lisukkeet. Itse otin perus London Dry giniä, joka tajoiltiin katajanmarjojen ja kauniisti käsitellyn limenkuoren kera. Tonicin sai valita myös muutamista listatuista, henkilökunnalla oli antaa kunkin ginin tyyliin sopiva tonic-suositus. Ravintola lahjoittaa myös suodatetun, paikan päällä pullotetun veden hinnasta puolet Movember-säätiölle. Vesi maksaa euron ja sitä saa nauttia niiin paljon kuin haluaa illallisen yhteydessä. Kaunis ajatus ja esimerkillinen osoitus siitä, että ravintola voi tehdä hyvää pitkin vuotta.

Oikea asenne luo ravintolalle mahdollisuuden korjata tapahtuneita

Illan hovimestari otti meidät avoimesti ja iloisesti vastaan. Kokemusta jäi varjostamaan kuitenkin henkilökunnan kiire. Alku sujui hyvin, mutta palvelu alkoi yskimään melko pian pöytään istuuduttuamme. Muutoin ruokailimme lyhyen Dublin-visiittimme aikana lukuisissa baareissa, joissa missään palvelua ei tarvinnut odottaa tai erikseen pyytää. Silmiinpistävää olikin se, että selkeästi edullisimmissa ja yksinkertaisen palvelukonseptin pubeissa henkilökuntaa oli toisinaan ihan ruuhkaksi asti tiskin takana. Yhtäkaikki, Coppinger Rowille annan toisen mahdollisuuden, joskus kiire yllättää, mutta sitä ei ole asiakkaana kiva huomata.

Kokonaisuutena Irlanti oli mukava elämys, ainakin näin pääkaupungin Dublinin osalta. Kiersin puolitoista tuntisen kiertoajelun, nähden kaupungin kauneimmat ja tärkeimmät nähtävyydet. Aurinko paistoi ja keskiviikkona noin 25 asteen ilmaan sopivasti kevensi miellyttävä tuuli.

Tukka kuntoon

Hiustenleikkuu maksoi River Bankissa 10 euroa, jälki oli kelpo ja hintakilpailu näkyi selkeästi katukuvassa. Sen verran oli kiireinen työviikko takana, että jäi tämä asia hoitamatta Suomen päässä. Toukokuussa Barcelonassa hiukset leikattiin kahdeksalla eurolla. Molemmissa maissa parturiasiointi oli minulle helppoa ja sujui mutkitta. Toki Espanjassa asiaa helpotti espanjan lyhytoppimäärä ja Irlannissa pärjää hyvin englannilla. En maininnut sanallakaan Suomen hintatasosta, mutta parturini tiesi kertoa, että Suomessahan hinnat ovat jotain ihan muuta. Hauska sinänsä, että suomalainen hintataso on tiedossa muutamien tuhansien kilometrien päässä, pienellä vihreällä saarella.

Lentomatkustamisen mukavuus

Matka sai nolon päätöksen lennolla LF854 Frankfurtista Helsinkiin. Erään maineikkaan suomalaisyrityksen seurue työskenteli ja virvokkeita nautittiin työn ohessa. Kun laskeutuminen HEL-kentälle oli viidentoista minuutin päässä ja matkustajia pyydettiin saksaksi ja englanniksi sulkemaan kaikki elektroniset laitteet, nostamaan tarjoilupöytä ja tuoli pystyasentoon, niin mitä tapahtuukaan. Kannettavan luukku ei sulkeudu ja tästä huomautetaan kolmasti. Tämän jälkeen isohko nahkainen salkku tempaistaan omista jaloista keskelle käytävää ja nippu kerrallaan näitä työpapereita aletaan asetella sinne laukkuun. Tässä vaiheessa henkilökunta on tehnyt selväksi, että he eivät istuudu paikalleen, ennen kuin matkustamon turvallisuus on laskeutumisen ajaksi asetusten mukainen. Minun oli onni seurata tätä suoritusta niin läheltä, että näin ystävällisen ja asiantuntevan saksalaismiehistön ilmeistä tyrmistyksen ja jonkin asteisen halveksunnan tätä keski-ikäistä herramatkustajaa kohtaan, jota ei kiinnostanut oman lentoturvallisuuden lisäksi myöskään muiden kanssamatkustajien lentoturvallisuus.

Vetoomus mukavuuden ja ennen kaikkea TURVALLISUUDEN puolesta 

Vetoankin kaikkiin lentomatkustajiin. Pitäkää ne turvavyöt kiinni aina istuessanne. Jos matkustamohenkilökunta ilmoittaa, että sulkekaa elektroniikka, niin se ei ole tavallaan meidän matkustajien käsissä enää siinä kohtaa. He esittävät sen ystävällisesti, koska se on kohteliasta. Välitön toimiminen on kuitenkin matkustajan velvollisuus. Ja viimeisenä. Ihan selkeästi siellä kuulutetaan, että istukaa paikallanne niin pitkään kuin ”kiinnittäkää turvavyönne”-merkkivalo palaa ja lentokone on kokonaan pysähtynyt. Nytkin taas Helsingissä rullattiin kohti saapumisporttia, pysähdyimme kokonaan ja koko joukko ihmisiä nousi ylös ja lentohenkilökunta erittäin kuuluvalla äänellä pyysi matkustajat paikoilleen. Tämä siksi, että matka jatkui vielä satoja metrejä.

Kiitokset matkan järjestejälle

Lopuksi kiitän Pernod-Ricardia kärsivällisyydestä, matkan oli tarkoitus tapahtua juuri nyt. Kiitos palkinnosta vielä kerran.

Vuoden Tarjoilija - auringon paisteessa, kaatosateessa ja vähän synkkienkin pilvien alla

Torres, Barcelona & Vilafranca 18.-24.5.2014

Jotain aivan uskomatonta oli kerrassaan viikko Kataloniassa. Miguel Torres Wine Course – kurssi itsessään, osallistujat ja Torresin kaikinpuolinen omistautuminen viinin tekemiseen.

Barcelonassa oli suotuisat säät. Joitain kevyitä tihkusateita ja muutama ukkosen jyrähdys Vilafrancassa koettiin. Muutoin oli sopivaa puolipilvistä, aurinkoista – muttei lainkaan liian tukahduttavan kuumaa. Jaksoimme hyvin keskittyä itse aiheeseen: viinin elämyksellisyyteen, hyvään ruokaan ja omien kokemusten ja tuntemusten jakamiseen. Osallistujia kurssilla oli sopivasti alle kaksikymmentä viinialan ammattilaista. Puhtaasti Suomea edustin ainoastaan minä, Vuoden Tarjoilija 2014. Roger asuu Tukholmassa, mutta työskentelee suomalaisten kanssa Viking Gracella. Meidän lisäksi edustettuna olivat seuraavat maat: Ruotsi (aivan upea daami pohjoisesta Ruotsista, Linda, jolla kokemusta elämästä vaikka ja mistä), Irlanti, Saksa, Viro, Venäjä, Saksa, UK, Kanada, Meksiko, Brasilia. Arabiemiraatit ja Japani. Jonkun ehkä saatoin jo tuosta kansainvälisyyden kirjosta unohtaakin. Yhtäkaikki. Intohimomme ja harrastuksemme, useimpien ammattikin suoraan on viini ja hyvä ruoka. Tästähän koko matkassa oli kyse.

Tiede ja viini

Viinitalo Torresin tunsin jo entuudestaan melko hyvin. Olin kerran aiemminkin päässyt Barcelonasta vierailemaan heidän ”turistikeskuksessaan”. Tätä puhtaasti turisteille tarkoitettua spektaakkelimaisen upeaa ja palkintoja saanutta kierrosta meille ei esitelty. Me näimme aikalailla kaikkea muuta. Näimme muun muassa pieniä kasvihuoneita, joita keinotekoisesti pidetään ilman koostumukseltaan eri tasoissa hiilidioksidin, kosteuden ja muiden seikkojen puolesta. Oli huikean hienoa nähdä, miten viini kasvina pärjää ja kukoistaa vaikka ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kaksin- tai kolminkertaistuisi. Noh, tiede sikseen. Torres tekee tutkimusta. Heillä on jo huoli siitä, mitä kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä meillä on maailmanlaajuisesti edessä. 

Priorat ei ollut omissa pienissä haaveissanikaan 

Sinne kuitenkin suuntasimme yhtenä päivänä. Olin nähnyt toki maisemia, maistanut lukuisia Torresin ja muidenkin tuottajien viinejä. Nyt ymmärrän. Se maan pinnanmuotojen ja ilmanalan muutos, yhdessä erilaiseen maaperään ja sijaintiin merestä tuottaa omanlaisensa tuotteen.
Ja olihan siellä tietenkin erilaiset ihmiset tekemässä eri viinejä, eri alueilla. Varmasti myös viinitekijöiden omat mieltymykset ja filosofia olisivat vielä auenneet… jos olisi ollut aikaa olla jokaisessa mielenkiintoisessa paikassa muutama päivä. Etenkin Perpetual ja Salmos ovat kovassa nousussa omalla viinitähtitaivaalla, molemmat Prioratosta. Tämä on pinttyneelle Mas La Plana –fanille ollut suuri mullistus.

Mas La Plana - koollakin on merkitystä

Huikeita elämyksiä syntyi itse kullekin torstain illallisella, kun varsin tyylikkäässä ravintola Windsorissa lihapääruoalle saimme 2008 Mas La Planaa tarjoiltuna Jeroboam-pulloista. Oli se sellainen majesteetillinen pöydän huomionkerääjä… Saimme ottaa yhden pullon ravintolasta mukaamme (tyhjän kylläkin). Tiettävästi se pullo lähti Saksaan tuliaisina. Mikä jottei, ei meillä kellään oikein tainnut olla aikaa täyttää matkalaukkuja Barcelonan muodilla. Eiköhän meillä kaikilla ollut pääosin viinipulloja tuliaisina, joillain täysiä – joillain tyhjiä. :)

Kerron tarkemmin näistä kaikista kokemuksista ihan lähiaikoina. Jos vielä avaan hieman tuota otsikkoa: ammatillista auringon paistetta Barcelonassa, Helsinki taas on ollut kylmä ja sateinen, pimeät pilvet on yllä kun selkä meni kertakaikkiseen jumiin. Kun tekee paljon niin sattuu enemmän, mutta näin tästä elämästä on helpompaa nauttia täysillä!!

Mitä kevät ja kesä tuovatkaan tullessaan!

Kevät on tullut kaupunkiin! Ja keväässä riittää rientoja. 

Terassit aukenee pikkuhiljaa vielä hieman katupölyiseen Helsinkiin. Gastrobar Emon terassi Rikhardinkatu ykkösessä alkaa kaivautumaan tänään kesäteloilta. Vappuna ollaan jo sitten valmiuksissa. Luvassa on tarkan suunnittelutyön tuloksena uusi drinkkilista. Itseasiassa niitä voisi jopa nimittää cocktaileiksi. Luvassa myös jalkapallon MM-kilpailut kisastudioineen. Ihan huippu pössis on luvassa. Jos ei niin piittaa jalkapallosta, niin mukaan voi tulla nauttimaan drinkkejä tai samppanjaa. Taittinger on FIFA World Cupin virallinen samppanja.

Vinkkini grillakauden herkkuihin

Grillikauden avajaiset vietetään 7.5. Hintaan 25€ saat Emokeittiön parhaat grillivinkit, ja maisteluun uusimmat grilliviinit, Alkon valikoimasta poimittuna. Tämä on yksi käynnistämistäni projekteista, haluamme tarjota hyvää ruokaa ja vinkkejä makuihin yhdessä jokaisen saatavilla oleviin juomiin. 

Espanjaa ja jalkapalloa, espanjalaista jalkapalloa ja ruokaa

Itse pääsen nauttimaan palkintomatkasta Torresin viinitiloille toukokuun loppulla 18.-25.5.2014. Mutta mitä tapahtuukaan!! Sain soviteltua  samalle viikolle kun olen itse Espanjassa, viinintekijän vierailun meille Gastrobar Emoon. Espanjalaisella tvistillä stailattua menua pääsee nauttimaan 22.5. Seuraavana päivänä on terassin viralliset avajaiset ja olen silloinkin aurinkoisessa Barcelonassa nauttimassa Torresin viinikoulutuksesta ja heidän vieraanvaraisuudestaan. Näppärää, että kaikki tapahtuu samalla viikolla!

Kesä huipentuu jalkapallon MM-kilpailuihin. Kisakatsomon esittely tapahtuu Pekka Terävän johdolla 12.6.  Rikhardinkatu ykkösessä. Koska turnaus pelataan Brasiliassa ja aikaero on kuusi tuntia, niin pelit tulevat meillä kello 22-02 välillä. Tämä tarkoittaa, että terassimme on aina auki, kun kisoja on katsottavana. Taittingerin ollessa FIFAn yhteisyösampanja, näkyy se myös meillä... 

Täällä kannattaa seurata MM-Finaali 13.7.

MM-finaalissa kohtaavat 13.7. sunnuntaina Espanja ja joku toinen joukkue. Finaalin pääsee seuraamaan terrassimme screeniltä, kunhan saapuu ajoissa! Ottelu alkaa noin kymmenen aikaan illalla. Kun Espanja on joskus kello 01-02 välillä pelannut itsensä jälleen maailmanmestariksi, suljetaan terassi ja Emo kahdeksi kokonaiseksi viikoksi. 

Kesäloman aika

On kesäloman aika. Itse lähden maanantaina 14.7. kello 8 aamulla Osloon, josta jatkolento vie Dubliniin. Kyseessä on Pernod-Ricardin palkintomatka vuoden 2013 tarjoilijakilpailusta. Ohjelmassa on muun muassa Jameson-vierailua. Paluu on myöhään keskiviikko torstai välisenä yönä. 

Torstai aamupäivällä 18.7. on aika lähteä Saksan viinitiedotuksen tarjoamalle Sommelier Summer Campille Mainziin ja Geisenheimiin. Tällä matkalla ollaan vajaa viikko - paluu on tiistaina tai keskiviikkona eli 22.-23.7. Jotta tämä kaksi viikkoa tulee käytettyä riittävän tehokkaasti olen Turun Seudun Seta Ry:n järjestämällä leirillä vastuunani leirin ruokailut. Leiri kestää 25.-27.7. ja ruokailijoita leirillä on useampia kymmeniä. Menun olen luonut espanjalainen teema mielessä. 

Kaikesta tästä tulee vielä omat tarinat, livenä paikan päältä! Siihen saakka kun lomia päästään viettämään on meillä paljon tapahtumaa edessä. Niin täällä Emossa, kuin sitten Vuoden Tarjoilijan ominaisuudessa. Kuluneella viikolla oli pieni televisioesiintyminen. Tässä linkki siihen:
Vuoden Tarjoilija Huomenta Suomessa 17.4.2014

Linkkejä haastatteluihin

Yle Areenassa Aamu-TV:n vieraana, 21.3.2014
Haastattelu Metoksen messuosastolta Gastromessuilla 19.3.2014 (Tonin osuus)
Haastattelu Metoksen messuosastolta Gastromessuilla 19.3.2014 (Heikin osuus)

Toni Yksjärvi - Vuoden Tarjoilija 2014

Tervetuloa seuraamaan Vuoden Tarjoilijan blogia (elämää ja ajatuksia, hajatelmiakin tulee)

Moi! Mä oon Yksjärven Toni. Pari viikkoa on ehtinyt vierähtää, kun sain kultamitalin (Suomen mestaruus) kaulaan ja salamavalot räiskyivät Messukeskuksessa Gastromessujen Get Together -tapahtumassa. Nyt oli ihan pakko aloittaa oma blogi. Tulee olemaan tapahtumarikas vuosi ja blogillani onkin näin ollen kaksi päämäärää: dokumentoida ja tallettaa muistoja ja tapahtumia tästä spesiaalista vuodesta sekä (ehkä vielä tärkeämpänä) raottaa sitä maailmaa, jossa tiiviisti ravintola-alaan sitoutuneet ihmiset elävät. Jälkimmmäisellä on tosiaan itselleni ainakin suuri merkitys. Haluan olla mukana luomassa alalle uutta buustia, myös salityöskentelyn näkökannasta. Mitään supertähtiähän me salitähtöset ei olla, niin kuin työkaverimme keittiössä. Ei ainakaan vielä.

Ensimmäisestä Vuoden Tarjoilija -kilpailusta kokemusta

Kilpailu-urani alkoi vajaa vuosi sitten osallistuttuani ensimmäisiin Vuoden Tarjoilijoihin. Sijoitus oli suureksi yllätykseksi kolmas. Edessä oli kovia mm. Taitaja-kilpailuiden menestyjiä, muutama kovan kilpailurutiinin omaava jäi tosin ekakertalaisen taakse. Yhtä kaikki, kilpailu oli upea kokemus. Puhalsimme yhteen hiileen; lainasimme tarjoilijalle niin tärkeitä "henkilökohtaisia työvälineitä" toisillemme, jos jollakin kilpasiskolla tai -veljellä oli jännityksen vuoksi jotakin jäänyt matkasta. Autoimme ja tuimme toisiamme. Kilpailimme yhdessä aivan uuden kilpailun äärellä. Kilpailunjohtaja Marja Hemmi tästä mainitsikin: "te olette tekemässä historiaa osallistumalla tähän ensimmäistä kertaa järjestettävään kilpailuun". Todellakin, kilpailu oli huhtikuussa 2013 ensimmäinen Suomessa järjestetty tarjoilijoille suunnattu ammattitaitokilpailu. Finaalisuorituksen päätteeksi totesin, että ensi vuonna uusiksi, tää oli kivaa. Sijoituksesta ei ollut siinä vaiheessa tietoa, edes tuomareilla.

Toinen kilpailu - NAPAKYMPPI!

Molempina vuosina kilpailut alkoivat ennakkotehtävällä, jonka perusteella karsittiin hakijat 12 semifinalistiin. Molempina vuosina (tosin kovin eri syistä) ennakkotehtävän valmisteluun irtosi kuin lahjana loistava ajankohta. Sain tehtyä työn itseäni tyydyttävällä tavalla. Se on tosi monessa asiassa mottoni: jos on itse tyytyväinen ja voi seistä tekemisensä takana täydellä sydämellä ja rehellisyydellä, niin paljon enempää ei kukaan voi vaatia. Kilpailuihin muutoin valmistautuminen jäikin hieman vähälle. Olin suunnittellut mitkä tekniset suoritukset pitäisi harjoitella, opetella, kerrata ja niin edelleen. Olin vuoden alussa aloittanut Gastrobar Emossa esimiesharjoittelussa/sommelierinä. Työ alkoi vauhdilla, tuli uudet ihmiset ympärille ja myös uudenlainen konsepti, joka oli pois omalta mukavuusalueelta. Niinpä käytännön harjoittelu tapahtui täällä umpiluisessa, hämäläisessä pääkopassa. Ja sitä työtä tuli tehtyä hereillä ollessa sekä unissaan.

Lyhyt sparraus ja omaan tekemiseen luottaminen

Vahvistuksen omaan tekemiseen sain, kun pääsin istumaan alas ennen kilpailuita Emossa työskentelevän kolleegan Joonaksen kanssa. Joonas oli muutamat vuodet sitten edustamassa Suomea Kanadassa järjestetyissä World Skills -kilpailuissa voitettuaan Suomen karsinnat. Lähtökohta oli se, että yritin karsia pois mahdolliset "tosi pahat" mokat, joista voisi mennä pisteet ihan täysin nollille. Sparraus oli lyhyt mutta tärkeä sisällöltään: pitää pyrkiä toimimaan juuri niin kuin toimisin muutenkin ihan perus "serviisissä" - kilpailuissa ei saa alkaa yrittämään mitään uusia kikkoja ja tapoja, silloin voi käydä todella hassusti.

Kilpailut eroavat paljon toisistaan sisällöltään: Skillseissä on paljon teknisempää ja "teoreettisempaa" tekemistä, Vuoden Tarjoilija -kilpailu tähtää enemmän ihan oikean palvelun ja kokonaisuuden luomiseen. "Ota, anna oikealta; tarjoa aina vasemmalta" on ihana sääntö, mutta todellisessa elämässä se ei ole aina mahdollista. Kipailutilanteessa alaa tekemään hassuja asioita, kun on tuomarit selän takana, ihmisiä yleisössä ja kaikilla kilpailijoilla tarkka kuva siitä, miten harjoituksissa kaikki meni täydellisesti. Sitten kun jokin menee vasten suunnitelmia, niin tilanne tulee vain nollata ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Show must go on!"

Voitto ja jälkitunnelmat

Pistemarginaalit olivat pienet. Kata Shecter voitti hopeaa jääden noin kolme pistettä voitosta. Paljon kauempana Kataa ei ollut Tanja Pöyhönen, jolle ensikertalaisena tipahti hieno pronssi ja Pernod-Ricardin matka Dubliniin (erikoispalkinto parhaasta kokonaisvaltaisen elämyksen tuottamisesta). Viime vuonna sijoituin kolmanneksi, sain myös Pernod-Ricardilta kyseisen kunnianosoituksen. Selkeänä jatkumona tähän näyttää siis siltä, että Tanjaa ei kukaan voita ensi vuoden kilvassa :D. Kilpailu oli hieman epäreilu, myönnettäköön. Sovimme Katan kanssa jo helmikuussa, että me ei päästetä ketään meidän ohitse ja otetaan sijat yksi ja kaksi. Kata voitti alkuvuodesta Vuoden Nuori Sommelier -kilpailun. Sovimmekin, että pidetään vain oma tontti puhtaana ja otetaan ne kärkisijat, ne kuuluu nyt meille (edellinen kommentti oli siis meidän keskinäistä huumoria ja viinilasin ääressä sovittu juttu). Toteutimme kuitenkin sovitun ja nyt voimme jättää kilpa-areenan uusille osaajille. Vaikkakaan Katasta en tiedä lähteekö vielä kokeilemaan kolmannen kerran Vuoden Tarjoilijoihin!

Kata Shecter, minä ja Tanja Pöyhönen podiumilla

Me olimme Katan kanssa ainoat molempiin Vuoden Tarjoilijoihin osallistuneet kilpailijat. Onneksi 2013 kisaajia on nyt taas aktivoitunut välivuoden jälkeen ja itselläni ainakin elää toivo, että kilpailu hyppää uudelle tasolle 2015. Kyseessä on nimittäin juhlakilpailu, koska Vuoden Kokki -kilpailu viettää 20-vuotisjuhlaa. Ensimmäisen kilpailun voitti Pekka Terävä vuonna 1995. Vuoden 2014 tasossa ei ollut mitään vikaa, mutta osallistujien kasaan saaminen kesti hieman oletettua kauemmin. Lisäksi kaksi kovaa kisaajaa jäi kisasta pois ennen starttilaukausta. 

Mitäs tulevaisuudessa?

Blogini kirjoitukset tulee sisältämään otteita spesiaaleista tapahtumista, mukavista matkoista (tiedossa on palkintomatka Torresille Barcelonaan ja Penedésiin, minkä lisäksi heinäkuussa on Saksassa Sommelier Summer Class, johon minut valittiin eilen perjantaina 4.4.2014, kiitos tästä Saksan viinitiedotuksen organisaatiolle!!). Kirjoitan myös niistä kokemuksista ja elämyksistä, joita itse pääsen tämän erikoisvuoden puitteissa kokemaan. Pääset myös kurkistamaan työpaikalleni.

Toivon vilpittömästi, että viihdyt. Tervetuloa mun blogiin!